Tule jo kun minä odotan ja minähän tulen niin nopeasti kun vaan töistäni pääsen tänään ja eilen ja joka päivä kun pyydät. Ja lopulta: huulet vasten huulia kerran, kaksi, seuraavana iltana kolmannen. Kevyesti pehmeästi kuin siiven hipaisu tai kissan hännänhuisku, ohi ennen kuin alkaakaan, arasti varovasti yhteenpainuen.
Ja kun perään tulee sanoja joiden merkityksestä ei pitäisi voida erehtyä, en uskalla ottaa niitä todesta kun niin monesti aiemminkin sanat ovat olleet vain sanoja, se ainoa suudelmakin merkityksetön, jokainen aamu ja päivä tabula rasa kun illat ja yöt katoavat jättämättä mitään pysyvää minulle joten pyydän, että ei sellaisia jos ne ovat vain biisejä biisien joukossa, saat jalkani tutisemaan niin kuin tiiät, ja hän vastaa että sinulle nämä vain ovat. Voiko tämä viimein olla totta? Pelkään meneväni niin kauhean pieniksi sirusiksi murusiksi joista ei enää kasata minkäänlaista ehjää mitään jos tämä on vain jotain harmitonta huvittelua.
Mikä on se maailma, jossa tämä ei tarkoita mitään. Pelkään niin lujaa eläväni juuri siinä maailmassa.
En pelkää sua laisinkaan
saat jalkani kantamaan
tuut itsekin huomaamaan
kuinka pieni mä oon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti