Nuoruus jatkuu pidempään kuin koskaan, ja valinnanmahdollisuuksien paljous luo onnettomuutta, merkityksettömyyttä ja hukassa olemista eikä identiteettiä ole eikä tule. Päämäärä. Jokin, mitä kohti mennä. Sen ihminen tarvitsee, mutta mistä sen löytää, kipuilen tätä edelleen vuosikausia sen jälkeen kun. Kaikkialla kerrotaan, että pitää selvittää itselleen mitä haluaa, mutta mistään en löydä ohjeita siihen miten selvittää mitä haluaa. Vähän kuin lueskelisi satoja nettisivuja couperosa-ihosta, jota kehoitetaan hoitamaan ja hoitamaan ja vielä kerran hoitamaan ettei tule ruusufinnitiilikaisnenä, mutta missään ei kerrota miten sitä tulisi hoitaa.
Mutta ehkei kukaan muukaan tiedä. Aiemmin kirjoitin blogien sisällyksettömästä sisällöntuotannosta, ja sitä kai kaikki on, ei millään tarvitse olla merkityksiä tai väliä tai sisältöä tai tarkoitusta enää, riittää että täyttää elämää ja maailmaa tyhjänpäiväisillä kuvilla ja sössötyksellä. Sitä sössötystä tulee niin saatanasti joka paikasta, että olen alkanut istua hiljaa kotona seinää tuijottaen kun en kestä kuunnella enää edes radiosta sitä samaa sössöttelyn riemuvoittoa.
Tai no jotein kestän, pidän toimitetuista ohjelmista ja mietityistä sanoista ja asioista, joilla halutaan kertoa ja välittää jotakin toiselle ihmiselle. Miten on käynyt niin, että se on väistynyt kaiken sen kuvallisen ei-minkään tieltä, että tyhjyys on se uusi musta ja must ja mitä tyhjempää tyhmempää pehmoista hattaraa sitä parempaa, minkään ei kai kuulukaan olla aitoa, jumala on kuollut ja postmoderni mennyt ja jäljellä on tukehduttava tyhjyys. Että ihmekös jos masentaa ja maailma on merkkejä vailla, jos purkkapallot täyttävät korvakäytävät ja mielekkyyden mitta on kauniisti kuvatut ruoka-annokset. Juma-vitun-ruoka-annokset.
Ostin traktoripörssilehden huoltoasemalta ja olen lueskellut sieltä Massikoiden Ferkkujen Zetoreitten ja niitten näitten myynti-ilmoituksia, ja koen saavani vitoselleni ja mielelleni vastinetta etenmmän kuin mistään aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti