Samat murheet

Murmelin läheinen kuoli. Olen käynyt hoitamassa sen lapsia välillä ja seurannut niiden kujeita ja eleitä ja kujerruksia, hellyttävän suloisia natiaisia mukuloita, ja aina kun tulen kotiin itken katkerasti jo kotimatkalla pyörän selässä kaupassa kissanruokaa hakiessa, minua surettaa niin sen minullekin tutun läheisen kuolema kuin ne lapsetkin ja kaikki ne murheet mitä ne tuottavat vanhemmilleen ja vanhempansa niille ja nekin murheet jotka sen kummemmin kenenkään tuottamatta kuitenkin kaikkien osalle koituvat, enkä osaa vieläkään nähdä oikein iloittavaa ja nautittavaa elämässä joka odottaa kun kaikki on niin väliaikaista ja kivuliasta ja ihan hirvittävän hirvittävän murheellista. Ja sitten suren sitäkin, että näen kaiken niin murheellisena vaikka toisinkin voisi ja liitän sen mielessäni K:on joka laittoi lapsenhoitokeikan aikana viestiä paniikkikohtauksestaan jota kuitenkin aikoo lääkitä juomalla kaljaa jonkun vanhan työkaverinsa kanssa ja tulen onnettomaksi siitäkin, minua harmittaa se paniikki ja myös se etten minä kelpaa lohduksi ja tiedän että jos kelpaisin lohduksi niin sekin harmittaisi ja miettisin, että olenko vain vaikeiden aikojen nojapuu tuki ja turva, meri josta ammentaa ja johon heittää takaisin vain roskaa ja sitten tulen murheelliseksi että ajattelen tästä suhteesta näin murheellisesti enkä lopulta tiedä mikä on ylös ja mikä alas, mitkä reaktiot ovat normaaleita ja mitä epänormaaleita ja millä on väliä ja millä ei, ja hartioihin jää takomaan ainoastaan se, että itken taas ja olen itkenyt jo monta vuotta ja epäilen, ettei voi olla niin että kaikki muutkin tai edes osa itkeä tihuuttaa näin murheellisena kaikesta kaiken aikaa.