Tuntuu että makaan aallonpohjassa. Luen kirjoja ja kaikki herkistää, kyyneleet valuvat ja kun kissa rikkoi kukkaruukun huusin sille turhautumistani ja sekös vasta itkettikin heti perään niin että lopulta istuin vessan lattialla kissalta anteeksiantoa itkemässä.
Pahinta on, ettei voi kuunnella radiota. En pidä joululauluista enkä jaksa kuunnella jouluterveisiä, haluaisin vaan jotakin metsäradiota tai muuta ihan tavallista toimittettua ohjelmaa mutta sitä ei ole nyt tarjolla. Sanovat, että pitää kämmenellä tai edes sormenpäillä hipaista pohjaa ennen kuin voi alkaa pyrkiä kohti pintaa. Se pelottaa ihan kamalasti, että mitä kauheaa hirveyttä tässä vielä pitäisi potea ja kokea ja tapahtua että olisi siellä pohjalla, tämä minun olemiseni kun on vaan tätä tasaisen kamalaa vollotusta niin miksei tämä jo riitä, minä mieluusti polskuttelisin pintavesiin jo happea haukkaamaan. En tiedä tietävätkö pohjakosketuspuhelijat mistään mitään, tai ajattelevatko ainakaan sanomisiaan ihan loppuun saakka. Sitä on niin monenlaista oman elämänsä sankaria neuvotukku kourassa touhuamassa turuilla ja toreilla, että tarkkana saa olla ettei helppoheikin huijaamaksi joudu.
Kun elämä ei tunnu hyvältä, on tärkeää tehdä jotakin toisin. Aloittaa voi pienistä asioista, kunhan nyt jotakin muuttaa ja toisin toimii. Minä en haluaisi tehdään mitään yhtään millään tavalla. Jos viikon saisin levättyä ja nukuttua ja itkettyä tätä itkua vähän sisältäni pois, niin ehkä sitten pystyn muuttamaan vaikka hiusten värin. Siinä radikaaleimmat muutokset mitä uskallan ajatellakaan, olen niin lopenuupunut ja väsytynyt ja turhautunut kaikkeen mitä olen ja tiedän kyllä, ettei parempaakaan tule jollen itse sitä tee. Miten tässä taas näin kävi, missä vaiheessa ja miksi hyvät tuulet kääntyvät alaspäin painaviksi puhureiksi ja tönivät minut naamalleni kuraan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti