Noh, ehkä vierailijan rooli on tällä kertaa riittävä.
Paistoin aamupalaksi lettuja ja mietin miksi K. Enkä jatka sitä ajatusta pidemmälle, onhan ne kaikki jo kelattu ja purettu ja avattu ja kääritty kasaan niin moneen kertaan, ettei mitään uutta sanottavaa voi enää olla, ja kun se haluaa kädenvääntämisen nojalla koskettaa mua niin huokaan alistuneesti enää vain pääni sisällä enkä ajattele siitäkään mitään. Kaikki kaikkialla on johtanut mua harhaan enkä enää tiedä mitä ihmisten käytöksestä, sanoista tai toiminnasta voi lukea. Ehkä ei mitään, kaikki voi kuitenkin olla sitä ei-mitään.
Toivon niin kovasti jo kesää. En jaksa tätä pimeää ja kylmää, en keksi mitään mukavaa (paitsi ryyppääminen) joka houkuttaisi näinä kuukauksina ja keksimiäni mukavia en saa toteuttaa koska ikääntyvä keho ja vanheneva mieli eivät niitä huvituksia enää tahdo jaksaa. Suu supussa jalat ristissä.
TM vie minut reissuun ensi viikolla, määränpää on yllätys. Eikä sillä minulle väliä olekaan, pääasia että sinne on tarpeeksi pitkä matka (minnekään ei ole ikinä) ja että saan katsella kuinka maisemat vaihtuu tienviitat muuttuu ja radio pauhaa omiaan. Jos olisin Loimaan lottovoittoja, maksaisin K:n velat pois kas näin sitä ostetaan rakkautta pliis rakkautta, ostaisin asunnon vuokrattavaksi ja lähtisin liikkeelle katsomaan kuinka kauan kestää ennen kuin haluan taas asettua aloilleni. Enkä usko, että se tapahtuisi ihan äkkiä.
Kuinka korkeita on aallot?
Aallot on jossain kuuskytmetrii korkeat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti