Onnen syksy

Asiat on niin hyvin ettei ehkä ikinä. Sain tuosta noin vaan uuden, vakinaisen työpaikan johon en hakenut vaan johon pyydettiin, sain roiman palkankorotuksen ja tilaisuuden opiskella työnantajan laskuun, sain ison ystäväjoukon koolle juhlimaan elokuun iltaa ja sain lähdettyä kuntosalille uimaan tanssitunneille ja kirjapinojakin kasvattamaan, on juhlaa toisensa perään yhdessä kahdessa ja kolmannessakin porukassa ja K halailee kun nähdään, kaikki iloitsee mun puolesta ja mäkin kai kanssa ja...

...ja silti itkettää. Mä tuun näistä asioista kotiin ja istun sohvalle ja musta tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä ja pelottaa ja harmittaakin, enkä mä tiedä että mikä kun kaikki on niin tosi hyvin, niin hyvin että ansaitsenko mä edes tällasta kun en osaa riemuita siitä juhlahattu päässä töttöröpilli suussa voileipäkakkua pullaa puustia skumppaa ja kampaviinereitä, avaan kaljan ja mietin etten kai saisi, menen minne vaan ajattelen että saankohan voinkohan, onko tämä minua varten eikä mikään ole koska en ota paikkaani, en ole niitä jotka tulevat näkevät ja voittavat, siellä nurkassa surkuttelen jonkun rättini kanssa kyynel silmäkulmassa.

On tämä ihmeellistä. Kyllä minä yritän olla armollinen, kyllä minä tiedän asiat ja taustat mistä tämä(kin) johtuu ja yritän ajatella, että ei ihminen ole kone eikä mikään tunnereaktio automaatio eikä toisaalta kiellettykään, ei kaikkien tarvitse itkeä tai nauraa sosiaalisesti soveliaissa kohdissa vaan meitä on koko joukko muitakin omituisia, jokaisella on ne omat taistelunsa mörököllinsä ja muut mönkiäisensä, enkä minä tiedä niistä niin kuin ei muutkaan minun moisistani. Että on lupa olla ihan just sellainen kun on.

Silti. Voi vittu kun voisi edes joskus olla ihan vähän helpompi ja kivampi ja parempi ja mukavampi. Ihan joskus vaan.