En oo kuullu K:sta mitään kolmeen viikkoon ja mun vatsaa vääntää ikävä ja murhe ja kaikki sellainen niin että oon jatkuvasti ripulilla. Kroppani elää kauniisti mukana jokaisen paniikin ahdistuksen murheen ja kivun, iloihin se ei kyllä tunnu suhtautuvan kevenevin askelin vaan niistäkin se lannistuu. Vai oliko sekin mielen temppuja, se iloihin masentumalla reagoiminen.
Itsehän en tietenkään voi ottaa yhteyttä koska se olisi luovuttamista ja itsensä tyrkyttämistä ja anelemista ja vinkumista, joten ripuloin sitten päivästä toiseen ja olen alakuloinen ja asiat kiinnostavat niin vähän etten muista viimeisestä viikosta oikeastaan mitään muuta kuin siellä pöntöllä istumista ja muuten vaan pinnistelyä että pysyn pinnalla enkä jää sänkyyni makaamaan, no enhän minä koskaan sillä minä menen ja teen ja lähden ja hoidan, kotiin on moni kuollut ja mitä sekään auttaisi, mikään ei auta koska se ihminen ei tarvitse eikä kaipaa minua niin eihän siihen hitto mikään auta mitä teen tai olen tekemättä. Suruuni join kaljaa ja kattelin niitä yhden kaveripiirin insinöörejä taas sillä silmällä että pitäisikö niitä koeajaa paremman tekemisen puutteessa mutta joinkin sitten vaan kaljaa kiskoin piriä poltin pilveä rouskin rauhoittavia ja aattelin että ihan sama, ihan sama koska mikään ei kuitenkaan tunnu miltään.
Hyh miten noloa mutta niin se on, ei vaan oikeen mikään tunnu miltään eikä kiinnosta, siksi kai nää asiat onkin mulle sitten tällasia ihan valtavia vuoria koska sen kerran kun joku kolahtaa niin se kolisee sitten niin lujaa että kaikki omat suojarakenteet pettää rymisten, että se on niinku sata tai ei mitään, ja melkeen aina se on lähinnä että ei mitään. Eikä tätä tyhjyyden tunnetta sitten täytä mikään, joten ei sitä insinööriä kai kannata kokeilla paitti että ehkä sitten kuitenkin vähän koska eihän sitä tyhjyyttä täytä kokeilemattomuuskaan, edelleenkin sinne kotiin on moni kuollut ja yolo sekä ismo.
No jospa se kesä tulisi ja auttaisi tähänkin onnettomuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti