Joku on muuttunut, nimittäin ennen aamut olivat vaikeita ja piti itkeä tovi tai toinenkin ennen kuin saattoi lähteä mihinkään. Nykyään on toista ja toisinpäin, aamut sujuvat ja päiväkin, ja iltapäivästä alkaen onkin sitten alamäkeä kohti illan kauhua ja sydämen jyskytystä ja pelkoa paniikkia kauhua hätää, aika hurjat ahdistukset hakkaa mua nykyisin sohvalla puoli yhdeksältä, enkä minä edes katso uutisia.
Pelottaa sinänsä vailla mitään syytä, että oon pilannu (jotenkin) kaiken. On tunne, että joku kauhea katastrofi jollakin tavalla uhkaa kaatua päälle ihan just kohta nyt. Pelkään luhistumista, pelkään tonkia tätä kauhua yhtään syvemmälle koska pelkään etten siitä nouse ja pelkään että apua ei ole missään millään tavalla saatavilla. Pelkään että en jaksa.
Enkä tiedä mitä muka pitäisi jaksaa, mihin muka tarvitsisin apua, mikä muka uhkaisi ja mikä olisi pilalla, mutta se kiihtyvä paniikki illansuussa on niin todellinen, että en kuule enää edes television ääntä korvissa kuohuvan verisuonten kohinan ja laukkaavan sydämen alta.
On kyllä nyt niin perseestä tämä että. Yritän kestää ja hengittää ja ajatella, että tämä on joku vaihe. Mutta entä jos tämä "vaihe" on mun elämä? Hitto kun on ahdistanut jo reilusti yli puolet elämästä. Jotenkinhan tähän täytyisi saada stoppi vaan miten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti