Sohvalla

Pikkujouluja tai muuten vaan joulubileitä on luvassa ainakin neljät, enkä jaksaisi mennä yksiinkään. Istun sohvalla ja mietin että voisinpa jäädä kotiin ja syödä rauhoittavia ja opiaatteja ja nuokkua torkkua läpi joulujen ja uusien vuosien ja vuosien alkujen ja sitten ehkä joskus herätä kun kaikki onkin hyvin, ja tiedän ettei sitä sellaista päivää taida tulla, ei tämä ole ohimenevää vaan tämä on minä ja minun taisteluni ja voi luoja että se on masentavaa uuvuttavaa niin puuduttavaa että haluaisin ulvoa, töihin kävellessä katselen silloilta alas ja mietin vapahtajaa.

Ei ne masennuksissaan itsemurhailijat taidakaan tekojansa tehdä psykoosien tai syvien vesien uiskenteluiden seurauksena, vaan siinä vaiheessa kun huomaavat että tosiaan kappas, tämähän ei muuten pääty ei ollenkaan koskaan ennen kuolemaa. Jos joku hyvä jakso tuleekin, on jossain aina vaanimassa jo se seuraava paha, ja se on silkka persoonallisuuskysymys eikä mitään sen ihmeempää. Ei tässä ole salaisuutta, ei sairautta. Johan niiltä kallioilta loikki kivikauden kaimatkin, läpi vuosisatojen aina on hypitty ja hukuttu ja pois nukuttu.

Hain pyykit kuivumasta viime viikolla, mutten jaksa laittaa niitä vaatekaappiin. Kaikki asiat elämässäni ovat toisteisia, jotain sellaista jota pitää ja täytyy ja jaksaa ja sitten taas uudestaan, ja olen niin kovin uupunut kun ei tälle ole mitään päämäärää. Eli ihan tätä samaa mitä ennenkin. Aina.

Piilolinssit raapii luomia, voikohan linssi kadota silmään?

Kohta nousen.