Kävin sukujuhlissa joissa juhlan aihe ja syy oli varsin onnellinen, kesä on kukassaan ja aurinko paistaa, paljaat varpaat tepastelevat nurmikolla hikikarpalot juoksevat niskassa ja minä reagoin olemalla murheellinen, mietin elämän ohikiitävyyttä lyhyyttä ja turhuutta, autioituvaa maaseutua hylättyjä taloja, kaiken tarkoituksettomuutta lapsettomuutta hiekkaan valuvia toiveita ja haaveita joita jokainen elämäänsä lataa ja jotka jonnekin hiipuvat elämän mittaan, syöpää ja kuolemaa ja vanhuutta ja murheita, kuolemaa ja kuolemaa ja kuolemaa ja olen niin valtavan surullinen ja auringon valossa kaikki näyttää vanhalta valokuvalta, kaikki vain henkäyksen päässä katoamisesta. Lapsena mietin, miksi kukaan koskaan ostaa taloa koska kuitenkin kuollaan, miksi panostaa johonkin sellaiseen joka tässä ohikiitävyydessä jää hetkelliseksi eikä välttämättä siirry kellekään eikä millekään ja omenapuiden alla koko elämän raskas paino saa hartiat lysyyn kyyneleet silmäkulmiin ja mietin, että minun mielessäni on todellakin jotakin vikaa. Kun palaan kotiin makaan sohvalla ja kuuntelen radiota jossa jokainen toivebiisivalinta on loputtoman melankolinen eikä elämän kauneimmatkaan hetket ole muuta kuin harso loputtoman puutteen murheen surun päällä ja avaan oluen.
Kauan katsoin
katsoin ja ajattelin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti