Hellettä on kestänyt niin kauan, että eräänä aamuna heräisin vihaisena ja olen ollut vihainen siitä saakka. Läkähdyttää, kutittaa ja hiostaa, ja koko oma nahka tuntuu liian ahtaalta ja typerältä paikalta olla. Koko oma elämä on liian ahdas ja liian typerä paikka olla. Odotan pakokauhulla paluuta töihin ja jokainen solu huutaa ei helvetti en halua, mutta luullakseni ne huutaisivat minkä vain työn kohdalla näin joten yritän olla kuuntelematta, koska tiedän työni olevan erittäin joustavaa erittäin hauskaa erittäin helppoakin kun sen vain oikein osaa ottaa. Siinä onkin ongelmani, en oikein osaa ottaa mitään ja tunnen, että sietokykyni rajat tulivat vastaan kaiken kanssa jo muutamia vuosia sitten, ja sen jälkeen pieninkin asia on saanut kamelin selän katkemaan ruohon korren tuulessa väpäjämään hermot menemään niin, että seurauksena on kiukkuinen vihainen ärtynyt minä joka ei näe valoa minkään tunnelin päässä. Myyrä matkalla maan alla kohti alati piteneviä ja syveneviä onkaloita.
Kävin K:n kanssa ajelemassa lähiseuduilla, ja pysähdyimme ykköskaljalle 70-luvulle. Sen kädet on niin kauniit, kaikki siinä on niin kaunista ja samaan aikaan tiedän, ettei yksikään kaverini voisi tätä käsittää eikä sitä ihmistä sietää kun ne tietää mitä se minulle tekee. Tämähän on klassinen esimerkki tilanteesta, josta pitäisi peruuttaa pois: jos oma lähipiiri varoittaa vaarallisesta ihmissuhteesta, olisi kuunneltava lähipiiriä eikä sydäntä. Sydän värisee ja huokailee ja autossa nauramme samoille sanoille samoille jutuille samoille ohikulkijoille tienviitoille pilvenhattaroille mielikuville, jopa samalle 14 vuotta vanhalle kesähitille joka kummallekin tulee samaan aikaan mieleen jostain samasta asiasta. En tiedä miten voisin luopua tästä lumoavasta yhteydestä toiseen ihmiseen.
Ystäväni Sairaanhoitaja erosi viime vuonna pitkän pitkästä avioliitosta ja totesi, että elämä tapaa mennä niin, ettei sitä saa kenet haluaa ja sitä ei halua kenet saa. Onko tämä lopulta tosiaan niin, ja suurin osa ihmisten ihmissuhteista on tyytymistä johonkin sellaiseen, minkä saa ja elämistä sen kivun kanssa niistä haaveista, jotka eivät täyttyneetkään? Onko minun tyytyminen tähän yhteyteen mikä K:n kanssa on ja vain nieltävä se kipu joka koskettamattomuudesta ja fyysisen rakkauden puutteesta jää nakertamaan mieleni reunoja, ja otettava vastaan ne elämän osa-alueet muualta, muista ihmisistä ja suhteista ja tilanteista?
Jos en päästä irti, olen tässä ikuisesti. Autossa istuessani toivoin, että saisin olla tässä ikuisesti.
samastun vahvasti tohon tunteeseen, ettei oikein osaa ottaa asioita. tai ainakin vaikuttaa, että koko elämän ajan opiskelu-/työ-/younameit-kaverit osaa ottaa asiat paljon rennommin kuin minä. stressaan itseni hengiltä ihan typeristä pikkujutuista. tulee mieleen se pariisin kevään biisi, jossa lauletaan "mä otan kaiken aina todesta vaik mikään ei oikeastaan kiinnosta".
VastaaPoistamutta tollaiset hetket joita kuvasit. tuollainen maaginen yhteys. oon huomannut, että mitä enemmän arki ahdistaa, sitä enemmän tuollaisiin hetkiin jää kiinni. ne on tärkeitä, vaikka muut ei ymmärtäisi.
Pariisin kevät on tähän osuva sikälikin, että aiemmin K soitteli sitä mulle aina öisin. Itse en soittele kenellekään mitään lauluja, ja luen kai sitten merkityksiä liikaakiin kaikkeen niin kuin siihenkin luin silloin, mutten sitten kuitenkaan kai tarpeeksi mihinkään, koska kaikki on niin raskaan yhdentekevää jotenkin aina vaan. Enkä ymmärrä ollenkaan miten muut ihmiset ovat ja mistä ne löytää elämään mielen ja mielekkyyden kun itse jumitan olemattoman pienissä asioissa niin että välillä oksennan ahdistuksesta aamuisin työpaikalla ennen kuin muut tulevat töihin ja tunnen jopa siitä jotakin vastenmielistä mielihyvää, että kappas vaan kuinka uupuneen kyllästynyt tosiaankin olen kaikkeen.
VastaaPoista