Vuosi on lähes lopuillaan ja yritän miettiä, mitä toivon uuden tuovan tullessaan. Ongelmani on aina vain se, etten tiedä yhtään mitä haluan, en tiedä missä olisi hyvä ja miten sen hyvän itselleni loisin, tuntuu että jo lapsena opin painamaan omat haluni ja toiveeni niin alas ja piiloon että nyt kun saisin vapaasti haluta ja toivoa en enää osaakaan tehdä sitä, en enää tiedä mitä ne halut ovat enkä tunnista niitä kaikkien muiden tunteenpalasten joukosta.
Haluaisin varmuutta jonkin suhteen, ja heti kun tämä toive muodostui mielessä aloin pelätä kuinka väärin sen voisi tulkita, juuri niitä hetkiä missä pitää varoa mitä toivoo sillä varmuus jonkun suhteen voisi tarkoittaa vaikka varmuutta kuolla, varmuutta ettei mikään muutu ja että elämä on aina näin vaikeantuntuista minulle, varmuutta siitä ettei kannata. En minä sellaista varmuutta halua.
Viimeksi (ja edelleen) olen ollut varma K:sta, ja mitä siitäkin tuli, loputonta sydänsurua ja umpikujaa, jarru joka estää minua elämästä ja menemästä ja tekemästä.
Pelkään, että olen tehnyt itseni ja muiden ihmisten väliin jo niin paksun muurin, ettei kenenkään kädet riitä sen yli kurottautumaan ja että en itse koskaan kurottaudu ketään kohti. Itseriittoinen, itsenäinen, itsekseen itkeskelevä, olen niin kylmä ja tunteeton etten kykene lämpeämään silloinkaan kun joku yrittää jotain tuikkua sytytellä.
Tänään askartelen tulevaisuuskartan itselleni hitaasti ja huolella, jokaista haavetta punniten ja mittaillen, ja toivon että karttaan tyhjyyden sijaan tulee edes jokin jota kohden mennä. Jokin muukin kuin lottovoitto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti