Tuijottelen sitä silmiin ja haluaisin niin kovasti silittää poskea reittä hiuksia voi hyvä tavaton miten rakastan sen käsiä käsivarsia sormia kämmeniä. Juttelin ihanan Teen kanssa vaikenemisen kulttuurista ja siitä, kuinka sattuu kun ei tule kuulluksi huomatuksi, kun jää vaille ja miten kauheaa on huomata kuinka oikeastaan itkee sen jonkun oman pienen itsensä puolesta, mitenkä sen ihmisen kaltoinkohtelu resonoi vielä tässäkin päivässä, sen saman hädän ja pelon saa joku triggeri pintaan. Olenko minä hitto vastuussa edes itsestäni jos reagoin kuin pikkulapsi niitä pikkulapsen hätiäni jotka silloin jäivät vaille syliä ja lohtua? Onko kukaan, ja mitä tälle olisi armoa enempää tehtävissä, onko aloitettava jooga ja meditaatio jota olen kyllä jo miettinytkin hyvän tovin sillä minun olisi ihan pakko oppia rentoutumaan, napsahdan poikki jollen saa mieltäni asettumaan tunteita tulvimaan, minun olisi aivan pakko oppia lohduttamaan ja paijaamaan itseäni enemmän.
Ja kun edelleen tekee mieli huutaa että minä haluan haluan haluan vain sen yhden vain sen en mitään muuta en ketään, vain sen ja sen silmät ja käsivarret ympärilleni vahvan sylin omani tai sen, minä kannattelen vaikka koko maailmaa jos se meinaa romahtaa sen alle, ei ole mitään liian raskasta minun kannettavakseni.
Halu on voimakas ja järki taistelee vastaan ja ei kai tässä todellisuudessa ole mistään muusta kysymys kuin menettämisen pelosta. Alistun ja kerjään, koska pienikin hymy on kuin palkinto kerjäävälle piskille, kaikki ne pienetkin rapsutukset saavat hännän vispaamaan tassut tanssimaan kielen lerpattamaan kilometrin päähän suusta sylkitipat valuu kuolaa koko naamalla. Ajatus ilman olemisesta kuristaa vatsan kasaa saa kyyneleet silmään en halua menettää en, ikään kuin tämä paska olisi muka siedettävämpi vaihtoehto.
Jos päästäisi irti olisi vapaa. Ei kai pakeneminen ole huono vaihtoehto tässä, ja jos ikävä ei sillä helpotakaan olisi syy ainakin liian kaukana jatkuvasti murehdittavaksi.
Tunnen oloni niin tavattoman typeräksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti