Sisällön tuotantoa

Harmittaa ettei nykypäivän Internet tarjoa enää samanlaisia tekstihuvituksia kuin 2000-luvun alkuvuosikymmenen verkko, jossa erilaiset foorumit ja blogit olivat täynnä kaikenlaisia kirjoittelijoita ja vireää elämää. Foorumit kai kuihtuivat ihmisten siirryttyä sosiaaliseen mediaan, ja blogit puolestaan ovat korvautuneet vastenmielisillä life style -blogaaja/sisällöntuottajien tyhjän lätinällä, josta kaikenlainen elämä on kauakana kun vesi kuusta. Haluaisin lueskella toisten ihmisten oikeiden elämien oikeista kokemuksista, muttei niitä juurikaan tunnu enää olevan netissä tarjolla. Ehkä joku kirjoitusväsymys piinaa kuvien ja videoiden maailmassa eläviä poseeraajia, kuka enää jaksaa välittää tekstistä kun kännykällä voi ottaa kuvan omasta naamasta ja naapurin kukkapenkistä ja ihastella rantajoogaajia merimaisemassa. Mutta missä kaikki päihteilijät, kipuilijat, tempoilijat ja muut käsiään vääntelevät murehtijat sitten nykyään piilottelevat, ei kai niistä panemisista sekoilemisista piripussin pohjukoista sentään videoblogeja tohdita tehdä? Itse vihaan videoiden katsomista ja oikeastaan valokuviakin, teksti ja sanat luovat minun maailmani raamit. Ehkä sitä maailmaa ei enää ole.

Tekisi kauheasti mieli ottaa pyörä alle ja hurauttaa kohti keskustaa jossa tiedän K:n olevan tutun kapakan tutussa illanvietossa, se soitteli aiemmin ja eilenkin nähtiin ja öisin taas tippuu viestejä toisensa perään. Mieli tekisi mutta järkikulta huutaa että älä mene, joten istun sohvalla ja tuijotan ohi lipuvia minuutteja otsa kurtussa. Joku sellainen ajatuskulkuhan tässä on, että jos vain viettäisin mahdollisimman paljon aikaa sen seurassa, ei se tahdo lopulta enää olla ilman minua ja niinpä sen silmät avautuvat näkemään mitä kaikkea sillä tässä onkaan ja miten hupsua ettei se pidä siitä kaksin käsin kiinni. Samaan sitouttamisen syssyyn liittyy myös se, että tunnen jotakin nautintoa siitä, että tulemme nähdyksi aina yhdessä kaikkien niiden ihmisten silmäparien voimin, jotka siinäkin kapakassa (missä tahansa kapakassa) käyvät. Niille kaikille minä olen K:n nainen ja yhdessä me olemme niin soma pari kiva pari yhtä ja samaa hyvää pataa. Kaikillehan me pariskunta olemme, ja sydän yrittää huijata aivot uskomaan sen tuottavan tyydytystä että joku asia näyttää joltain vaikkei se sitä oikeasti olisikaan. Mutta kun mitä minä muiden käsityksistä kun itse tiedän, ettei ne pidä paikkaansa, ei paljon lämmitä öisin vaikka rapajuopot penat ja maijat kuinka kuvittelisivat meidän olevan yhdessä. Sitä yritän sanoa jahkaavalle sydämelle ja taas on ohi lipunut minuutti kaksi kolme ja otsan kurtut syvenevät.

On niin vaikea päästä irti Suuresta Rakkaudesta oli se kuinka onnetonta ja sinisilmäistä tahansa. Välillä olen ihan että äh mikä tässä muka hätänä on, seksiä ja läheisyyttä saan toiselta ja sielujen sympatiaa koen toista kohtaan, mitä tässä pitäisi muka muuttaa mikä on ongelma, mutta sen verran monta iltaa yötä aamua ja päivää on tullut itkeä pillitettyä ja allapäin kuljettua, että tiedän tuonkin olevan itsekusetusta. Ja missä vaiheessa elämästä yleensäkin tuli tällaista, että dokaamisen ja päihteilyn sijasta suren ja itken jonku ihmisen perään kuukaudesta ja vuodesta toiseen? Miksi olen niin onneton ihmisperse, etten osaa ihan vaan reippaan rennolla otteella muuttaa elämääni ja lähteä läiskimään? Jään onnettomuuteeni kieriskelemään, roikkumaan olemattomassa toivossa jostain ihmeestä ja kuvittelemaan, että kaikessa karmeudessaankin tämä on parasta, mitä olettaa saattaa, miksi päätösten tekeminen on aina ollut minulle niin helvetillisen vaikeaa?

Tällä hetkellä syksyssä häämöttää kaksi viikkoa poissa tästä kaikesta. Toivon, että se saa asioita edes johonkin mittasuhteisiin ja antaa osviittaa siitä, mihin lähteä. Etäisyys tekee hyvää.