Talvipäivänseisaus

Kello käy tik-tak, minä en. Päivästä toiseen samaa harmaata, töihin ja uimaan ja kotiin ja nukkuun ja töihin ja uimaan ja kotiin ja sama toistuu eikä mikään muutu. Uni ei virkistä, työ ei innosta, liikunta ei anna energiaa eikä mikään rutiineissa tyydytä tai tuo iloa, mutta vankka on tieto ettei mikään muukaan joten parempi kai tehdä terveitä asioita kuin juuttua päiväkausiksi baariin juomaan viinaa. Näin koetan vakuutella itselleni koska pelkään että baarit ja viina vievät vain pahempaan ojaan ja allikkoon, säännöllisen palkkatulon avulla on sentään hiukan helpompi kestää kaikkea ankeutta kuin rahatta ja valtion instanssien kyykyttämänä. Raippaa näinä aikoina saa hän, joka on köyhä ja/tai kipeä.

Mikään ei huvita. Näin ollen mikään ei liikuta eikä mikään myöskään kiinnosta. Ei ole mitään sanottavaa mistään, sanat jäävät puolitiehen eivätkä rakenna tarinoita ei kaaria, poissa on poljento.

Kun puhelin soi painan hiljennystä, en jaksa puhua kenellekään. Välttelen kaikkia tapaamisia ja niissä mihin suostun olen hiljaa onneton ja lasken minuutteja että pääsisin kotiin. Missä olen myös hiljaa onneton, en varsinaisesti kovin ahdistunut tai epätoivoinen mutta hiljaisen jäytävän onneton ja turhautunut. Aina vaan onneton, onnea vailla missä onni on. Huokaus.

On niin tylsää ja synkkää. Ei ole mitään sanottavaa. Niinpä päivät kulkevat helminauhana yksi kerrallaan niin, että kosken niihin mahdollisimman vähän. Tuntuu surkealta, että elämä on jotain mihin haluan koskea mahdollisimman vähän ja että en osaa tehdä siitä sellaista, mitä haluaisin syleillä.