Nyt alkoi kevät ja ulkona hymyilyttää kun pyöräilee pitkin kaupunkia. Oon silti niin stressaantunu kaikenlaisista tämän maailman ja yhteiskunnan ja oman elämäni asioista, että jotain tartteis tehdä. Pitäs päästää tästä ahdistuksesta irti ja ihan vaan kerta kaikkiaan lopettaa tämä murehtiminen -- voi miten kadehdinkaan kaikkia heitä, joiden elämä vaikuttaa spontaanilta ja luottavaiselta ja jotka uskaltavat heittäytyä, tulla ja mennä, kokeilla ja onnistua, kokeilla ja epäonnistua, porskuttelevat tuosta noin vaan menemään vailla huolta ehkä sitten mistään, luottavat jotenkin että kyllä joku huolehtii ja auttaa ja on olemassa vaikka tässä vähän kaatuisikin. Minä en todellakaan luota, ja kaatumista pelätessäni en kohta uskalla ottaa ensimmäistäkään askelta, ei ole mitään turvaverkkoa minun ja pohjattoman kaivon välillä, näin aivo väittää minulle ja se valheellinen (tai totuudenmukainen) väite minun pitäisi saada pois päästäni takomasta koska tällä tavalla elämästä tulee takuuvarmalla sitä synkkää huttua jota siitä pelkään tulevan.
Sama kehäni on siis jälleen valmis, vatvon näitä asioitani vuodesta toiseen enkä saa mistään otetta. Ovatko kaikki muut jotenkin kärryillä elämässä, perillä jostain ja sisällä jossakin, miksi kaikki muut tuntuvat onnistuvan mutta minä aina vain räpiköin ihan tavallisen arjenkin kanssa enkä saa sitä iloa irti en niin helvetti mistään. Mikä minussa on vikana?
Enkä minä saanut sitä TM:kään dumpattua, tietenkään, milloinka minä mitään saisin tehtyä, sen sijaan sovin lähteväni sen kanssa Jäämerelle. Kaipaan pohjoiseen ja toivon löytäväni vielä rippusen lohtua joko sieltä tai miehen sylistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti