Mä oon aina kuulunu niihin ihmisiin, jotka on väsymättä puolustanu heikossa asemassa olevien oikeutta, mellastanu köyhien asian puolesta, marssinut ja puhunut ja kirjoittanut ja mekastanut epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ihmetellyt varakkaiden ihmisten omahyväisen lyhytnäköistä etuoikeutettuutta ja koettanut muuttaa maailmaa. Mutta näiden viimeisten muutaman vuoden aikana mä oon alkanu väsyä, ja mun eniten vihaama asia, apatia välinpitämättömyys väsymys turtumus on vallannu alaa enenevissä määrin etenkin siksi, että olen joutunut kyseenalaistamaan peruskäsitystäni ihmisyydestä ja ihmisluonnosta niin voimakkaasti. Olen aina ajatellut, että jos ei muuta, niin ihminen toki haluaa hyvää ainakin itselleen ja lähimmilleen ja pyrkii näin ollen ajamaan omaa etuaan, ja tällä logiikalla sitä hyvää voi jakaa yhä suuremmalle ihmisjoukolle (koska kaikkihan on jonkun läheisiä ja ihmiset ovat lopulta vain muutamien kädenpuristusten päässä kaikki toisistaan). Nyt olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että tämä ei taidakaan pitää paikkaansa, on valtava määrä ihmisiä, jotka ilmeisesti eivät ensisijaisesti ole kiinnostuneita omasta hyvinvoinnistaan, asioistaan tai paikastaan maailmassa, vaan kantavana moottorina onkin pahansuopuus toisia ihmisiä kohtaan. Ei niinkään ole väliä sillä, vuotaako oman tuvan katto, kunhan naapurin katto (ja etenkin väärän värisen, näköisen, oloisen ja muutenkin ruman naapurin) vuotaa enemmän kuin se oma katto. Ei niinkään ole väliä sillä, onko omalla lautasella riittävästi ruokaa ja saako työstä palkkaa, kunhan joku muu ei ainakaan saa riittäviä elämisen edellytyksiä.
Minusta tuntuu, että tämä maailma koostuukin oudoista kusipäistä, joiden perustarve on vahingoittaa, tuottaa pahaa mieltä ja kärsimystä niille kuuluisille joillekin toisille. Ja kun ihmiset ovat sellaisia, koen luhistuttavana taakkana yrittää välittää esim. yhtään mistään, koska mitä arvoa on millään, jollei ihmiskunta pyri kohti hyvää, välittämistä kiltteyttä arvostusta armeliaisuutta. Kaikki tuntuu romuttuvan, ylös onkin alas, koirat pelaa pokeria ja hiiri se kissalle takkia ompelee -- mitä typerämpää paskaa suustansa pihalle suoltaa, sitä suuremmaksi sankariksi kohoaa, ja mitä enemmän asioista yrittää ymmärtää lukea opiskella ammentaa, sitä pahemmaksi juntiksi kivitetään ja päälle syljetään. Eihän tällainen maailma ole mitään, se ei ole minkään arvoinen eikä siinä ole mitään syytä kenenkään elää, en yksinkertaisesti enää tiedä minkä vuoksi taistella jos millään ei ole mitään merkitystä.
Tämän vuoksi olen alkanut pohtia myös välinpitämätöntä elämää jossain kaukana, kausityöt pohjoisessa tai vaikka kalatehdas Norjassa, ehkä minunkin kannattaa vain kääriä mahdollisimman paljon massia jostain ihan yhdentekevästä, jotta voin puolet vuodesta istua persiilläni tuijottamassa kattoon ja odottamassa väkivallan lipumista kotiovelle saakka. Onko mitään syytä edes yrittää estää moista tapahtumakulkua? Onko mitään, minkä vuoksi vaivautua, mitään, mikä kannattaisi millä olisi mitään merkityksiä älämölön kuolavanojen kiiluvien silmien ja silmittömän vihan maailmassa? Olen aina toistanut, että apatiaan vajoaminen on pahinta, mitä voi tehdä, maailma on aina muuttunut koska ihmiset ovat sitä muuttaneet, mikään ei ole ennalta annettua taivaan totuutta vääjäämätöntä luonnonlakia ihmisten yhteiskunnissa, koska ihmisten toimintahan ne rakentaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, etten tahdo olla osallisena yhtään mihinkään, enkä itse asiassa tiedä, onko apatia sittenkään pahinta vaiko ainoa mahdollinen edes puolittain järjissään pysymisen keino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti