Viikonlopun krapula alkaa väistyä kun hinkkaan uunia ja jääkaappia, pesen kaikki keittiön pinnat ja imuroin, järjestelen hyllyä ja hattuja ja huiveja sekä pesen takin ja lankkaan vielä kengätkin ja viimeistelen pinnan silauksella mehiläisvahaa. Kaiken tehneenä voin istua sohvalle ja avata kaljan koska ihan sama, ei se ankea olo minnekään mene vaikka kuinka tiskaisi ja moppaisi. Mopatussa kodissa on sentään mukavampi humaltua.
K:n ongelmat ovat niin monisyisiä ja rakenteellisia, ettei voi kuin nostaa tassut pystyyn ja kuunnella että mitä taas, mitä nyt taas. Kaikki, jotka ovat koskaan elämässään joutuneet tempomaan minkään luukun kanssa tietävät, kuinka helvetillisen vaikeaa se on. Saati sitten jos päälle painaa masennus ja mielenhäiriöt niin siitä suosta ei kyllä ole pitkospuita ulos asti. Monen itsemurhan taustalla on aivan varmasti loputon kyllästyminen loputtomaan köyhyyteen ja nöyryyttämiseen, sitä ei vaan rikas tajua, että kaikenmaailman tsemppailun sijasta niin kovin moni tartteisi ihan vain ne elämisen edellytykset ja hetkellisen tauon kaikesta siitä loputtomasta stressistä. Joten vaikka jo ehdin armahtaa itseni, että ei mun tartte ei mun tarvitse olla saatavilla ja tukena, niin tässä olen kuitenkin. Miten voisin jättää toisen yksin?
Samaan aikaan TM on treffeillä, ja se kirpaisee ja harmittaa, no totta kai. Ei tässä mikään ruudinkeksijä tarvitse olla että tietää siinä niin käyvän, mutta miten helvetissä aina entiset kumppanit löytävätkin niin nopeasti jotakin uutta ja kiinnostavaa, olenko minä ainoa jolla kestää aina joku tuhat vuotta päästä toisesta ihmisestä ylitse ja ympäri (jos se silloinkaan onnistuu)? Miten olen näin hidas ja miten muut ovat noin nopeita, tuosta noin vain löytävät jotain ihmisiä jota treffailla ja paneskella ja haikailla ja suukotella, kun minä en ole niitä koko elämäni aikana löytänyt kuin kourallisen, edes niitä treffeille vietäviä? Tai no joo pantavia kai jokusen mutta yhyy silti. Entinen työkaverikin treffailee vakuutusmyyjiä ja kertoo niiden olevan vitun vastenmielisiä kusipäitä, mutta deittaa silti menemään siitä vaan koska mitäs sitä yksinkään olemaan. On siis ehkä paikallaan tarkastaa ajatusmaailmaansa ja todellakin päästä jollekin treffeille edes kokeilemaan, ei kai koskaan ole liian myöhäistä opettaa vanhalle koiralle uusia temppuja, istu tassu paljasta massu.
Ei vittu. Itseni tuntien päädyn seuraavan kerran panemaan vuoden päästä ja sillonkin jotain Veetä tai muuta vanhaa tuttua, mihin hiton treffeille minä muka koskaa pääsisin. Tällä asenteella ainakaan. Ja ruudinkeksijä ei tarvitse olla siihenkään, että tietää kuinka heti tekee mieli TM:ää ja haluaisin sen sittenkin viereeni takaisin tai ainakaan en soisi sille onnea jonkun muun kanssa, en ainakaan näin pian ja näin vaivatta. Kas näin toimii ihmismieli, aina yhtä suloinen.
Mulla on kutsu useampiinkin seurapiirikekkaloihin, se on pikkujouluaika pahimmillaan. Ehkäpä niistä heruu joku korsto mullekin jolla lesostella pitkin kyliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti