Ei ne silmäkulman kyyneleet minnekään ole kadonneet. Vituttaa. Vituttaa tämä, että oon niin jumissa ja temmon koko ajan kahteen suuntaan (vaikka oikeasti vaihtoehtoja olisi ainakin kolme), sydäntä vai järkeäkö tässä pitää seurata, kumpi voittaa. Kun istun K: kanssa illalla puistossa ja se tulee ihan lähelle ja katsoo silmiin, kertoo mitenkä tuntee että ymmärretään toisiamme niin helposti ei sellasta oo muiden kanssa, niin mä haluaisin kuristaa sen sen oman laukun hihnalla koska enkös mä just sitä oo koettanu sanoo saatana sata kertaa, mitä te miehet etitte kun ei kelpaa koskaan se, jonka kanssa eniten viihtyy aikaansa viettää elämäänsä kuluttaa. Ja ite oon ihan samanlainen pahalainen, TM:n kanssa itken K:n perään vaikka siinä se olisi vieressä, tukee rakastaa tykkää auttaa kuuntelee ja on syli avoinna sinne vaan sukeltamaan. Mikä puuttuu, mikä klikkaa, ja ennen kaikkea puuttooko mikään vai oonko vaan niin jumissa jossain aikapäivää sitten sotkeentuneissa kuvitelmissani K:n suhteen niin, etten kykene näkemään mitään muuta.
Tää on aina ihan samaa jumia tämä, ja voi olla että mun Aikuisten Oikeesti pitäs vaan olla yksin, lähteä yksin pois ja aloittaa alusta ja antaa kummankin olla. Toinen käyttää mua vaan julmasti hyväkseen ja toista mä pelkään käyttäväni hyväksi vaikka se sanookin, ettei koe tilanteen sellainen olevan. Mutta mitäpä se rakastunut sydän koskaan on realiteeteista tuon taivaallista tajunnut, ite oon siitä ihan kelpo esimerkki. Kaikki vois olla selkeempää ja parempaa jos saisin ihan hitosti etäisyyttä ja jos saisin selville että mitä oikein haluan (muuta kuin rakkautta ja vastarakkautta) ja jos sitä ja jos tätä. Mikä mua kalvaa aina vaan?
Ja sitten aina välillä kaikki on oikeestaan ihan tosi hyvin ja henki kulkee hetken helposti. Se vaan, että ne hetket on ihan liian lyhyitä kantamaan koko elämän ja epävarmuuden painolastia, enkä mä meinaa saada happea öisin kun makaan sängyssä ja tuijotan kattoa ja odotan unta, joka ei koskaan kuitenkaan tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti