Kykenemättömyyden häpeä

Kesäsade valuu pitkin hiuksia, kyyneleet pitkin poskia, jalka toisen eteen ja toista. Omat murheet tuntuvat niin typeriltä ja samalla toiset murheet niin ylitsehyökyviltä ja eniten harmittaa oma kykenemättömyys. Hävetää. Häpeä puristaa lujaa kasaan ja sen ympärille kiertyvä kauhu saa yökkimään ja oksentamaan ja pelkäämään. Hyydyn niin kuin lapsena tismalleen samanlaiseen ahdistuksen kehään ja pelkään, että niin kuin silloinkaan mikään määrä toistoja ei saanut kauhua hälvenemään niin nytkään toiston tyynnyttävästä voimasta ei ole toivoa. Se joka väittää että pelot häipyvät ne kohtaamalla ei ole koskaan kokenut irrationaalista pelkoa ja ahdistusta joka vähät välittää toiston tuomasta varmuudesta. Minä pelkäsin lapsena ihmissusia ja muita mörköjä ja kuljin viikoittain metsätietä kotiin soittotunneilta, ja joka kerta olin aivan yhtä kauhuissani ja lähestyvä täysikuu sai mahan solmuun oksennuksen kurkkuun kakovat kyyneleet silmäkulmiin eikä puhettakaan siitä, että jokainen onnistunut metsäkävely olisi helpottanut seuraavan viikon urakkaa, ehei päinvastoin, ehkä selvisin tällä kertaa ja ensi kerralla en. Ja niinpä viikkojani verhosi jatkuvassa pelossa eläminen. Ja aivan kuten lapsenakin jo ymmärsin että pelkoni ovat mielen maalaamia kauhukuvia vailla kovinkaan vakavasti otettavaa todellisuuspohjaa ja pelkäsin siitä huolimatta aina vain, niin ymmärrän nyt että pelon logiikkaan ei järki pure eikä toisto tepsi sillä millä järjellä muka voi järjettömyyden kumota. Näin ainakin pelkään.