Joulupukki puree ja lyö

Välinpitämättömyys vaivaa niin kuin aina, yläasteella luokkakopla päivitteli matematiikan tunnin aluksi että ei noin vaan tuollainen voi olla, että millään ei muka ole mitään väliä. No onhan asioilla väliä, mutta itse häilyn niin puolinaisesti kuitenkin niiden vaiheilla ilman omakohtaista välittämistä vielä yläasteen jälkeenkin, merkitykset huurustuvat varjokuvina ikkunan pintaan vesinoroiksi eikä niitä alun alkaenkaan kai tuntunut riittämiin olevankaan. Työt, touhut, ajankulutusta hengenpitimiksi tamburiinin rytmissä muiden kanssa leikkien, en näe mieltä en tarkoitusta en merkitystä mutten tiedä minne muuallekaan menisin mitä tekisin, muuttukoo mikään jos tamburiinin vaihtaa nokkahuiluun. Toiset kuulema kärsivät huijarisyndroomasta mutta minä en, aikapäivää sitten ymmärsin ettei kukaan muukaan osaa eikä tiedä sen kummemmin mistään mitään, samanlaisia raakileita hapuilemassa itse kukin mutta osa ehkä enemmän tosissaan kuin toiset tai pahemmin kauhuissaan tämän tyhjyyden edessä. Niinpä elämää kuljetaan läpi tärkeän näköisenä mappi kainalossa kiire kulissina ja tyhjyys tukahdutetaan koneilla laitteilla kamppeilla romppeilla, vauvoilla aatteilla jumalan raameilla, jos vaan riittävästi kuluttaa ja hamstraa esineitä tai ihmisiä niin ehkä se piinaava tyhjä aukko siitä täyttyy. Pimeä ja tylsyys kietoutuvat toisiinsa. Kun mikään ei huvita on vaikea motivoida itseään mihinkään, edes vetelehtimään.