Voi pahus että tästä on vielä pitkä matka valoon, aurinkoon, keveisiin kenkiin ja päällysvaatteettomuuteen tai minnekään mukavaan. Aika hiipii niin hitaasti että se melkein menee takaperin ripirapi ratiriti paska, voi paska huokaisen toistamiseen ja kolmannenkin kerran, eikö tää pääty koskaan. On niin tylsää, niin karmean tylsää ja tympeää eikä mikään jaksa innostaa. Herään aamusta aikaiseen ja ryhdyn vastentahtoisesti töihin, välttelen tai teen tai teen vältellen ja kun kun töiltäni maltan ryhdyn vastentahtoiseen vapaa-aikaan, hiippailen huoneesta toiseen ja huokailen, katselen käsiäni ja mietin joko ne näyttävät ryppyisiltä ja jos näyttävät johtuuko se pakkasesta ja kuivakasta huoneilmasta, suupielen juonteet ainakin taitavat olla painovoiman tekosia ja joskus kun sisuunnun istun suupielet irveessä kohti kattoa, naamajumppaa kato, ja sitten taas istun ja ähkin, olisi tuossa kirja ja vaikka elokuva, uloskin voisin (jollei olisi niin piinaavan pimeää ja liukasta ja sitten ei kuitenkaan oikeasti pimeää vaan kelmeää harmaata) tai ehkä ruokaa, kai sitä voisi sitä tai tätä ja ajatuskin siitä ja tästä ja tuosta saa onnettomaksi, onnettomaksi saa myös hiipparointini ja hiihtelyni. Mitenkään päin ei maita, elämä.
(elämä kuulee ja pistää kissan oksentamaan kiipeilypuun syövereihin, maistas siitä vähän toimintaa nahjukainen, maistapas)
Raato raahautuu huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti