Päiväkävelyllä pakkanen puree poskista ja aurinko kutittelee kerrostalojen ikkunoita, heijastuu palasina vastapäisten talojen seinälle ja luo hankeen pitkiä varjoja. Haluaisin ulottaa kävelyretken aina vain pidemmälle, lopulta ehkä tarpoisin koko päivän ja kuuntelisin ei-mitään, tyhjentäisin päätä ja keuhkoja. Takaisin tullessa mietin miten ihmeellisen hyvin ihan kaikki elämässäni on, ja silti peilistä katsoo se kamala, se vastenmielinen, ja että miten se voikin pyyhkiä kaiken tosi paljon isomman ja tärkeämmän tieltään. Se vaativa joka huutaa kuinka ruma kuinka lihava kuinka huono minä olen, jonka mikään muu ulottuvuus tai asia ei ole minkään väärti niin kauan kuin se muu on olemassa, jossa kaikki mitätöityy koska maha roikkuu naama rypistyy reidet hyllyy ja mitä noista muista mutta se maha maha maha, aina se kauhea ruma iso maha. Haluaisin nauttia elämästäni enemmän, mutta tunnen syyllisyyttä nautinnostani koska olen niin... Ruma läski paska? Ei itselleen niin kannata puhua ja paino sanalla kannata, jos ikävillä sanoilla ja puheilla saisi jotakin hyvää aikaan, olisi maapallo täynnä pelkästään kukoistavia ja onnellisia ihmisiä, niin paljon loukkaavaa puhetta suolletaan sekä ääneen että näppäimistöistä että sisäisesti all day every day. Se ei yksinkertaisesti auta ketään mitenkään. Siinä sitä on harjoitetta jokaiselle päivälle, jokaiselle tunnille, joskus minuutillekin, että sulkisi sen haukkuvan äänen sisältään ja pitäisi varansa ettei sitä myöskään muihin eläjiin kohdistaisi. Mutta kun samaan aikaan asia on myös niin, että se maha ja kaikki se muukin hyllyvä pitäisi saada pienemmäksi, se on myös fakta, ja kun niin ei tapahdu on kierre valmis ja se kierre pitää sisällään ahdistusta surua tukahduttavan punaista häpeää inhoa vihaa joka haluaa iskeä sakset silmän kautta aivosta läpi.
Itsensä hyväksyminen tuntuu luovuttamiselta. Heikkoudelta. Että mitä mistään muustakaan kun minä en tähänkään pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti