On asioita joita huomaa vain toiston kautta, hiljalleen kasvavien silmujen puhkeamisen lehdiksi ja varjon lyhenemisen, samojen reittien tuoman muutoksen tyydytyksen kun kaikki on niin kuin ennenkin ja kuitenkin toisin. Järvellä sotkelo tai joku muu sukeltaja painuu pinnan alle ja haluaisin kävellä hitaasti veteen, tuntea sen viileyden ja vettyvät vaatteet, laineiden liplatuksen pulputuksen korvakäytävien täydeltä vetehisten laulua. Sateen pehmeä ropina peittää askeleet.
Minusta tuntuu, etten tahdo mitään mitä on tarjolla. Palaan uudestaan ja uudestaan samoihin ajatuksiin, samoihin kierteisiin, samoihin päätelmiin. Jos vapaaehtoisesti kääntää selkänsä sille mistä kisaamiselle yhteiskuntamme rakentuu, näkee outoihin vesiin, toisiin maailmoihin. Katselen pinnan väreilyä, itseään on äärimmäisen vaikea ravistaa edes hetkeksi eroon niistä raameista joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan.
Maistelen läpi aasiakauppojen nuudelitarjontaa. Huh kun tulisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti