Radiossa kannustettaan naisia luovuttamaan munasolujaan ja keinohedelmöityksellä on syntynyt ennätysmäärä lapsia, enkä pysty ymmärtämään miten samaan aikaan toisilla ei ole kattoa pään päällä ei ruokaa lautasella ja ihmisiä on vittu seitsemän miljardia, miten kenenkään mieleen voi edes tulla väkisin vielä tehdä yhtäkään tänne lisää, en pysty tajuamaan miten kukaan kehtaa tehdä tänne yhtäkään lasta lisää ylipäätänsä jos voi sen jotenkin estää, ei kai kenellekään enää ole hämärän peitossa, että nyt syntyvien tulevaisuus on helvettiä jonka rinnalla Mad Max kalpenee, miten kukaan voi tehdä toiselle niin hirveän karhunpalveluksen että synnyttää sen tähän maailmaan.
Ja kyllä minä ymmärrän, että sen täytyy olla jokin niin kaiken pimentävä biologinen voima, sen tarpeen saada oma lapsi, se on jokin kolottava pakottava tarve, kaihertava piinaava pakko, pakkohan sen on olla kun se saa ihmiset toimimaan niin pimeästi, sen on oltava suuri ja pitelemätön kuin vuorovesi, sen on oltava pakko, enkä siltikään ymmärrä. Ja on pakko luovuttaa sen edessä, että en ymmärrä enkä tule ikinä ymmärtämään, enkä näe muuta kuin surua jokaisessa raskaus-, vauva- ja lapsikuvassa, voi herranen aika eivätkö muut sitä näe, ja kun ne eivät sitä näe ei ole minun asiani sanoa siitä mitään tehdä sille mitään.
Katselin Thelman ja Louisen ja haaveilin raskaan kaasujalan säestämästä pakomatkasta tästä elämästä toiseen ja ne pienet viinapullot, ne maistuisivat minullekin. Ajokortti polttelee taskussa, onnellisinta on kun on liikkeessä ja ohi vilisee maisemien virta. Kenties toiset tosiaankin on luotuja kulkemaan, ja jos niin on niin miksi ihmeessä olen aloillani?
Totta kai se suru on läsnä, moninkertaisena. Ilmankin sitä uhkaa, että maailma voisi olla Mad Maxin kaltainen.
VastaaPoistaSamantyyppisen kirjoituksen voisi siirtää kai mihin aikaan vain. Vaikka toki tänään syntyvän maailma näyttää hyvin erilaiselta kuin vaikkapa vuosisadan alussa syntyneen - eikä vain huonolla tapaa.
Mutta niin. Miksi kukaan ikinä tekisi mitään mikä koskettaa toisia ihmisiä? Pakko, päähänpinttymä. Varmasti. Mutta tuntuisi laiskalta jättää ajatus vain siihen.
Se on vallan totta, että kaikkina aikoina ovat päteneet samat biologian lait – toisille ne tulevat omakohtaisiksi, toisille eivät, ja sitä kuilua on varsin vaikea ylittää kummaltakaan puolelta sillä omalla reunuksella huojuessa asiat näyttävät käsitettäviltä, syyt ja seuraukset hahmotettavilta, se jokin sisäinen järki on läsnä. Toisella puolella taas näkyy käsittämättömyyksiä.
VastaaPoistaJa näin on ajateltu ja kirjoitettu varmasti aina (joskin tämä aika on mielestäni kuitenkin aidosti poikkeuksellinen, sillä tämä ilmastokatastrofi on jotakin sellaista jota ei ole ollut ikinä, ja jonka seurauksena mitään tällaista nyt tuntemaamme ei tule olemaan enää ikinä. Se on vääjäämättömyydessään sentään paitsi sivilisaation romahdus, myös ekosysteemin peruuttamaton romahdus joka jättää jälkeensä suurelta osin elinkelvottoman maan. Ehkä muinainen roomalainen tai maya-kansalainen osaisi tähän kertoa jotain aikaisempien aikojen romahduksista, jos häneltä pääsisi fiiliksiä kysymään. Vaikkei heiltäkään sentään elinkelpoinen planeetta livennyt käsistä. Meiltä lipeää, eikä sille ole enää mitää tehtävissä hyvistä aikeista huolimatta).
Ja ehkä siksi ajattelenkin tämän spesifin asian kohdalla, että oman ymmärtämättömyyden edessä voi myös luovuttaa ja hyväksyä. Että on asioita, jotka eivät aukea minulle, eikä niiden tarvitsekaan aueta vaikka ne kuinka askarruttavaisitkin mieltäni ja vaikka kuinka minäkin kosketan ja haluan koskettaa toisia ihmisiä. Ainahan taustalla piinaa se ihmisen ikävä toisen luo, kuilun kummallakin puolella. Enkä minä kärkkäistä sanoistani huolimatta ketään tuomitse, se kiveä heittävä synnitön en sentään ole. Jokainen löytää omat keinonsa selvitä elämisen taakasta tavalla tai toisella.