Olen kipeä, maha ja nenä ja nuha ja säryt on tuotu tuliaisina idästä. Mitä sinne ulkomaille menemään, sieltä saa vaan pahaa mieltä ja tauteja tiesi Kansanradion soittajakin aikoinaan kertoa (olenkohan kirjoittanut tuon aiemminkin ylös tänne, tuo luonnehdinta ulkomailla ramppaamisen tarpeettomuudesta palaa mieleeni aina uudestaan ja uudestaan ja enhän minä juuri missään juuri koskaan käy sillä mitä minä siellä muualla kun en kerran täälläkään ja lähialueet ovat parasta antia, en ymmärrä mitä joku luulee maailmasta saavansa lentämällä muutamaksi viikoksi jonnekin palloilemaan, siirtomaaherraa leikkimään vai muuten vain etuoikeutettuuttaan korostamaa paitsi että valoa ja lämpöä, valoa ja lämpöä sieltä ehkä haetaan. Idästä ei haettu). Niinpä pesen lakanapyykkiä ja juon inkiväärihunajaa ja niistän nenääni punaiseksi sohvalla, syyllisyyttä tunnen vain ohimenevän pyyhkäisyn verran.
Olen kyllästynyt tähän märkään pimeyteen joka halaa joka puolelta ja jos uskaltaisin huokaisisin että olisipa jo kesä. On vaarallista toivoa jotain niin kaukana olevaa näin varhaisessa vaiheessa, ne ankarimmat uupumisen ajat ovat kuitenkin vasta edessä tai kohta käsillä, vielä ei kannata toivoa mitään. Ei mitään. Samalla kuitenkin haluaisin suunnitella kesää ja haaveilla lomasta ja miettiä yhteisiä lomapuuhia K:n kanssa, mutta se ei tiedä miten lomat tulevat ja menevät eikä antaudu suunnittelukeskusteluihin, ja siitäkös minä loukkaannun ja vetäydyn hiljaisuuteen, miksi minun seurani ei kelpaa, etkö sinä halua viettää lomaa minun kanssani? Kysymys ei kuitenkaan muotoudu huuliltani ulos niin kuin ei niin moni muukaan asia ja tämä vaikenemiseni rassaa minua itseäni suunnattomasti enkä taaskaan osaa sanoa puhunko liikaa vai liian vähän, olenko sulkeutunut vai avoin, avonainen kirja vai simpukan kuori, vainoharhainenko vain.
Jörn Donner kuoli, hän oli minun kuten niin monen muunkin suosikkeja, rikkaan mahtisuvun arrogantti kulttuurin kultapoika ja niin pohjattoman lukenut, sivistynyt, näkemyksellinen persoona ettei toista moista voi milloinkaan tulla, rikkaat mahtisuvut kai keskittyvät lähinnä kasaamaan lisää rahaa ja pitämään kynsinhampain kiinni omasta erinomaisuudestaan jonka näkevät kovan työn ansiona eivätkä suinkaan sattuman onnenpotkuna oikeaan kohtuun oikeaan perheeseen ja köyhemmät suvut taas ovat hylänneet ajatuksen sosiaalisesta noususta, kirjoista ja opeista varsin perustellustikin tosin, mitäpä kirjoista kulttuurista sanoista ajatuksista kun on internet ja videoita ja self-help oppaita. Tämä aika on vihamielinen kaikelle sivistykselle, se haluaa tallata maihinnousukenkien kantojen alle kaiken sellaisen ja sylkeä päälle. Kirjarovioita ei enää ehkä tule, kirjat heitetään jo omaehtoisesti roskalavoille vesisateeseen kastumaan kuten lapsuuteni lainastosta kun se lakkautettiin vuosi kaksi ehkä kolme sitten, me heitämme omin käsin hukkaan sivistyksen ja tyydymme leipään ja sirkushuveihin kuten kaatuvat sivilisaatiot aina ennenkin.
Ja kun me syöksymme kaaressa
Ja kiskot lakkaavat kantamasta
Kuilun reunalta joku vielä huutaa
Että vittu carpe diem
tulee mieleen huxleyn uusi uljas maailma. neil postmanin hyvä kiteytys aiheesta: "What Orwell feared were those who would ban books. What Huxley feared was that there would be no reason to ban a book, for there would be no one who wanted to read one. Orwell feared those who would deprive us of information. Huxley feared those who would give us so much that we would be reduced to passivity and egotism. Orwell feared that the truth would be concealed from us. Huxley feared the truth would be drowned in a sea of irrelevance. Orwell feared we would become a captive culture. Huxley feared we would become a trivial culture, preoccupied with some equivalent of the feelies, the orgy porgy, and the centrifugal bumblepuppy."
VastaaPoistahuxleyn teos oli kai karikatyyri omasta ajastaan, mutta kritiikki pätee osin yhä. itselleni surullisempia ovat nuo kuvaamasi roskalavoilla homehtuvat teokset kuin roviot.
jörn donnerin suhteen mulla on aina ollut aukko sivistyksessä, mutta viimeistään muistokirjoitusten myötä kiinnostuin herran perinnöstä. aloitin lukemaan muutamia esseitä ja varmasti luen lisääkin. ja vielä lisää kun kirjastot joskus lopulta avautuvat taas.
ihania kevätpäiviä sinne. tulen iloiseksi kun huomaan että olet kirjoittanut.
Valtavan oivaltava kiteytys, pitäisikin kenties tarttua Uuteen uljaaseen ja maistella sitä suhteessa tähän mitä on nyt.
VastaaPoistaKirjastot olivat minulle monen monta, pitkälle toistakymmentä vuotta tärkeintä mitä oli, se käsittämätön maailmojen määrä ihan käden ulottuvilla ja ne loputtomat tunnit jotka vietin ensin tuon nyttemmin jo kadonneen ja sitten niiden muiden, myöhemmin elämääni tulleiden kirjastojen hyllyjen väleissä. Yhdeksän eri kirjastokorttiakin olen omistanut, eri kirjastoihin tietty. Joskus mietin myös sitä, missä vaiheessa ja miksi ymmärsin oppia vähättelemään lukemista, muistan kuinka jo ala-asteella pienensin lukemieni kirjojen määrää ja yläasteella jo suorastaan valehtelin siitä, mistä se tuli se tieto että kirjojen lukeminen on jotenkin noloa, tyhmää, jotain sellaista mitä ne coolimmat muksut eivät tee ja joka niiltä on syytä pitää salassa?
Mukavaa, että luet ja mukavaa, että kommentoit! Tämä kevät on ollut huumaava ja on harmillista, etten silti ole lukenut yhtään hyvää kirjaa. Vaan nyt kun kirjastot taas aukeavat on ehkä viimeinkin sen aika. Ihania lukuhetkiä myös sinne!