Heräsin jo ennen viittä, uni ei malta pysyä luonani, silmäluomien takana vilkkuu coop coop enkä tiedä miksi ruotsalainen kauppaketju (vai onko se norjalainen tai tanskalainen sittenkin) tunkee unen ja valveen rajamaille. On niin kamalan pimeä ja olen odottanut jo tunteja että ulkona valostuisi sen verran, että voisin lähteä kävelylle. Jotkut ajattelevat ulkoillessaan kaikenlaisia ajatuksia, itse en ajattele yhtään mitään ja nautin juuri siitä. Ajatukset ovat ylipäätään niin tympeitä ja moneen kertaan ajateltuja, mitään uutta ei päässäni tunnu syntyvän enkä jaksaisi kierrellä samoja kehiä uudestaan ja uudestaan, samoja ahdistavia paniikkia puskevia ajatuksia ja havaintoja maailmasta, elämästä, kaikesta. Kävellessä kasvoilla tuntuu tuuli ja sade, järven ja metsän ritinä ja litinä, savun haju ja omakotitalojen pihojen horros, puutarhatuolit talviunille vetäytyneenä. Iholle voi hiipiä onni ja pienen hetken kaikki on täydellistä. Siihen ei tarvita ajatuksia tunnelmaa pilaamaan.
Hiljalleen ulkona valkenee eikä siellä tämän valoisampaa tulekaan koko päivänä. Kaupunki on ankea ja tulee entistä ankeammaksi tulevaisuudessa talvisin, tätä mustaa ja loskaa ja hikistä ja likaista, harmaata ja kelmeätä, särisevää onnetonta valoa eikä tähtiä, ei lunta, ei rauhaa ei elämää. Paradoksi: aikuiset muuttavat taajamiin ja maalle kun saavat lapsia, lapset kaipaavat kaupunkiin ja elämään kunnes ovat aikuisia.
Kissa itkee, sisällä on kylmä. Tuuletan asuntoa läpivedolla, Kämppiksen huone haisee niin lujaa tunkkaiselta pysähtyneisyydeltä että käytän sen työssäoloajan hyödyksi ja raikastan ilmaa. On jännittävää nähdä kuinka alas sisälämpötila kävelyretkeni aikana painuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti