Sain postia joka vei minut kauas päiväntasaajan tunnelmiin toiseen maailmaan ja muistin taas kuinka kipeästi kaipaan siihen maailmaan takaisin. Haluaisin sinne takaisin. Koska minulta on aina hukassa se mitä haluan, on ollut ilahduttavaa (vai kipeää) huomata että se mitä haluan on jokin paikka (onko se riittävä halun kohteeksi, pitäisikö haluta jotakin, en tiedä, rakenteellisempaa? Jotain mikä liittyisi enemmän elämäni rakennuspalikoihin. Kai odotan edelleen jotakin sellaista, että kirkastuisi mitä tahdon tehdä isona, että elämälle syntyisi tarkoitus jonkin tekemisen kautta. Ikään kuin sillä nyt olisi sen enempää väliä kuin jollakin paikalla tai rakkaalla. Vai onko sittenkin? Tämä on loputon vyyhti, ja kuvittelen kai jokseenkin hölmösti että nämä olisi asioita jotka pitäisi saada jotenkin valmiiksi, vaikka voisi myös vaan olla ja ajatella että kai tuleva pitää itsestään huolen kunhan itse pyrkii olemaan hyvä toisille, kai jotain vääjäämättä aina tulee vastaan. Mutta jos ei tulekaan, jos tämä vaatisikin omaa aktiivisuutta?), ja mitä se edes tarkoittaa haluta jonnekin paikkaan? En minä sinne elämääni voi rakentaa (ja haluaisinko edes) joten mitä tarkalleen ottaen siis haluan? Valtameren? Kaipaan merta ja sen ääntä ja sen puhetta niin että suonissa kohisee, sitä oikeaa merta, sitä sellaista jossa ei maata ole olemassa ennen seuraavaa mannerlaattaa. Sitä mikä aukeaa pohjoisessa ja sitä mikä aukeaa kaukana etelässä ja vaikka nämä paikat ovat kuin yö ja päivä monessakin mielessä ovat ne silti kytköksissä toisiinsa sen hallitsevan ja kaikkeen rytmin iskevän elementin kautta. Vaikken ole paljoa matkustanut maailman merillä niin hitusen verran kuitenkin, ja ne kolme paikkaa joihin kaipaan ovat kaikki meren kainalossa, minnekään muualle en ole koskaan halunnut niin palata kuin valtameren äärelle, äärettömyyden rannalle. Sen kai minä siis haluan, äärettömyyden. Mutta mitä minä tällä tiedolla teen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti