Mietin aiemmin syksyn pakokauhuissani, että tuleeko tästä keväästä kepeä ja hilpeä ja mukava ja leppeä vaiko sittenkin kuristava puristava kaikensyövä kurimus. Voinee arvata, kumpaa se meikäläisen tapauksessa nyt sitten vaikuttaa olevan, joskaan mitenkään suoraviivaisen yksiselitteisesti kaikki ei mene päin helvettiä, vaan välillä tsiigailen juuri niitä taivaan lintusia ja tunnen oloni vähintään yhtä kepeäksi romahtaakseni sitten vartin päästä ratapiha pengermälle haukkomaan henkeäni ja huutamaan paniikkia ääneen.
Olen sikäli miellyttävä persoona, että olen pääosin murheellinen jollen sitten maaninen, ja pelkään noin about kaikkea mahdollista niin paljon, etten viitsi edes yrittää mitään suuria tilanteeni muutoksia koska asioista saattaisi tulla vaikeita ja mitäs jos käykin näin tai vielä pahempaa, ei käykään ja sitten jos kävisikin niin pitäisi sitä ja tätä ja auuh pelottaa. Nyt murheellisuutta pitkästä aikaa kruuna se elämän tosiasia, että minulta loppuu kohta rahat, ja viimeisten vuosien työrupeamani aikana maailma on muuttunut niin, että entisillä aloillani ei harrasteta enää lainkaan keikkatyöläisiä (mikä, sanokaa minun sanoneen, on vihoviimeistä kilipäisyyttä, sillä säästämällä palkkakustannuksista nämä paikat paitsi pakottavat olemassa olevat työntekijänsä tekemään yli- ja ylimäärätyötä mahdollisesti jopa sairaana, ne myöskin jättävät minut palkatta mikä tarkoittaa sitä, että minä EN käy kaupassa EN käy ravintolassa EN aja taksilla, mikä taas vähentää kaikkien näiden palveluntarjoajien tuottoja (fiksuimmat tajuavat minun tässä puhuvan yksikon ensimmäisessä persoonassa vain tehokeinona, minun taakseni kätkeytyy monta, jotta skenaario on todellinen ja huolestuttava) sen sijaan, että sillä pienellä rahakustannuksella itse asiassa paitsi a) annettaisiin sairaan sairastaa rauhassa ja kuntoutua työkykyiseksi nopeammin myös b) kasvatettaisiin kansantaloutta. Nyt köyhien määrää tietoisesti lisätään, mikä karsii palvelujen käyttäjiä, mikä taas lisää köyhiä, mikä jne. Siinä meille sitä oravien rakastamaa pyörää perkele). Viimeksi olen ollut täysin vailla työtä mutta kuitenkin yhteiskunnan "tukiverkkojen" ulkopuolella ehkä yli kymmenen vuotta sitten ja silloinkin vain hyvin hyvin hetkellisesti, jos sitäkään. Aina on ollut jotakin josta on tulossa rahaa niin, että vuokran saa katettua ainakin. Nyt ei ole. Ei vain ole.
Joten olen närkästynyt. Sitten surullinen. Sitten vihainen. Sitten kauhuissani ahdistunut peloissani pelon kylmät kynnet paidan alla, miten mä selviän mistä mä saan rahaa mitä mä teen rauhotu. Ja kaikki alusta uudelleen. Onneksi on lotto, tuo pienen ihmisen viimeinen oljenkorsi, tällä viikolla numeroiden olisi parempi olla osumatta rosvosektorille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti