Oon tässä pohdiskellu entisiä hoitojani ja heilojani, kun ton nykysen kanssa on taas kerran ollu enempi tahi vähempi vaikeeta. Meillä on sellanen vuosisadan rakkaustarina, jossa ei aina itekään tiiä miksi mukana roikkuu.
Tosiasiassa noita heiloja on oikeesti ollu vaan kaksi - oon aika tiukkis sen suhteen, minkä lasken seurusteluksi. Eli olemassa on ensirakkauteni Murmeli sekä nykyinen helluni, kulkekoon hän nimellä Päästämi.
Noita hoitoja sitten näitten rakkauksien välillä onkin jokunen. Ei sillä, että olisin joku kaupungin kovin panija, mutta kun Murmelista erosin, tajusin äkkiä että kattos perkelettä, oon itse asiassa ihan vetävä ja kiinnostava tapaus, ja vedän puoleeni jos jonkinlaista tallaajaa jos jonkinlaisilla ambitioilla. Ennen Murmelia kuvittelin nimittäin, ettei minusta kukaan voi tykätä tai jos voi, niin niitä on maailmassa vaan ehkä joku yksi tai kaksi. No ei se ihan niin sitten ollutkaan, että vinkiksi vaan muillekin.
Jossain vaiheessa, nippanappa parikymppisenä, kun könysin kantakapakkiin sisään niin hokasin, että pirulauta, tässä kapakissa on tälläkin hetkellä sisällä joku viisi kuusi sellasta kollia, jotka meikäläisen on nähny alasti ja joiden kanssa on tullut puuhattua muutakin kuin vain ristikoita ratkottua. Tilanne vähän hämmensi, toisaalta naurattikin. Eikä kyseessä nyt ihan mitkään rantojenmiehet ollu, vaikka samaan kapakkiin kaikki osuttiinkin, sattuipa nyt vaan olemaan niin, että ise kullekin tuo olut maistui aika reippaasti välillä. Tuurijuoppous taitaa kuvata ainakin omaa olemistani parhaiten - kai sillä tavalla ajattelin Murmelin unohtaa, tai unohtaa ainakin, ettei Murmelista eroamiseen lopulta ollut olemassa edes mitään syytä, kunhan nyt vaan erottiin kun tuntui, että tässäkös tämä nyt olisi, koko elämä ja maailma ja tulevaisuus.
Näistä hoidoista mieleen on jäänyt Juutalainen, se ei ollut kovin fiksu mutta se oli ensimmäinen Murmelin jälkeen, joka minut mukaansa poimi. Se sanoi joskus yöllä, ettei ole koskaan ollut itseään fiksumman kanssa, minkä takia sitä oikeastaan minun kanssani pelottaakin olla. No, en tiiä minkälaisten tohveleitten kanssa se oli aiemmin pyörinyt, mutta pakko myöntää, että pään terävyyden suhteen oltiin kyllä vähän eri kaliiberia. Tylsyyksissäni sitten vilkuilinkin aina vieraisiin pöytiin, ja lopulta kantakapakan baarimikkoonkin, joka minulle monesti tarjosi kyydin kotiin työvuoronsa päätyttyä. Kyytiä se olikin, maksuksi kelpasi suihinotto ja molemmille illan pääteksi hatsit tai kahdet. Sitten se painui kotiinsa tyttöystävänsä kainaloon, minä omaani halimaan pehmosiiliä.
Juutalaisen jätin sitten aika rumasti, kai se olisi tahtonut enemmänkin, mutta itse pidin sitä enemmän tai vähemmän vain leluna. Kun Kirjailija osui samaan pöytään, unohtui Juutalainen silmänräpäyksessä, eikä se taida vieläkään olla sitä antanut anteeksi.
Omassa päässäni meninkin sitten hetkeksi Kirjailijasta sekaisin, kunnes tajusin että sehän se sekaisin olikin ja kaikenlisäksi aikamoinen paskiainenkin vielä, eikä siitä saldona käteen jäänyt kuin murtunut jalka ja ärtynyt mieli. Pitihän sitä ärtymystä jollakin poistaa, ja niinpä tilalle tuli Pörröpää.
Ja sitä kaveria minun on vieläkin ikävä. Me ei oikeestaan koskaan ees juuri toistemme kanssa pariteltu, muitten kanssa varmaan sitten sitäkin ahkerammin. Pitkälti pyörittiin toistemme ympärillä humalassa, krapulassa, kaljakaupassa ja kapakassa, eikä potenssille sellainen määrä alkoholia tee kovin hyvää. Sen sijaan me nukuttiin vierekkäin useampi yö kun se oli asunnottomana, mentiin yhdessä katsomaan asuntoa kun se viimein sellaisen sai aikaiseksi hankkia (ei se köyhä ollut, osakas jossain firmassakin kai peräti, mutta laiska luonteeltaan), poltettiin joitteja ja tupakkaa ja aamulla kun herättiin, mentiin Kattimattiin hakemana olutta jotta päivä edes vähän näyttäisi paremmalta. En tiedä, mitä se pakeni tai mistä se oli eksynyt, tai miksi itse eksyin sen vierelle kerta toisensa jälkeen, vaikkei meistä kumpikaan toisistaan taidettu hakea edes sitä kuuluisaa hetken lohtua. Viihdyttiin vissiin vaan kimpassa, sielujen synkkausta tai mitä lie. Eikä sitä tyyppiä kukaan meitsin kaveri tajunnu, enkä minä niille viitsinyt niin hirveesti siitä sitten puhuakaan. Kai jokaisella on jossain vaiheessa joku sellainen, jota ei oikein voi toisten kanssa jakaa.
Ja Pörröpäätä on ikävä. En minä halua sille kumppaniksi vieläkään, en kaipaa seksiä sen kanssa, mutta kaipaan niitä harmaita aamuja sen pienessä kämpässä liskonvihreällä sohvalla, kun avattiin aamun ensimmäisiä oluita ja poltettiin pahanmakuisia ensimmäisiä tupakoita ja katseltiin ulos ikkunasta tai tietokoneen ruudusta ja juteltiin. En edes muista, mistä me mahdettiin jutella, jostakin tärkeästä kai. Sillä on kumppani nykyisin, kai sillä aina siinä meidänkin "tapailun" väleissä ja lomissa kumppaneita oli, kämppäkin on vaihtunut, ja jossain vaiheessa sitä kai vaan lakattiin törmäämästä ja päätymästä samaan osotteeseen yöksi. Ja vaikka kantakapakka on edelleen sinänsä sama, ja molemmat siellä sieluansa edelleen oluella huuhtoo, ei mikään kuitenkaan ole ihan samoin kuin silloin.
Sellaista se kai on, juonpa sen kunniaksi kallista ja pahaa siideriä. Pitäisi pitäytyä oluessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti