Taas on kevät, ja kevään mukana keväinen levottomuus. Ensin on energiaa vaikka muille jakaisi - naurattaa ja on niin nokkela ja ihana ja valloittava ja kertakaikkiaan vastustamaton, ettei vuorokauden tunnit tunnu riittävän sitten niin mihinkään. Ja sitten yhtenä aamuna niitä tunteja onkin liikaa, itku hiipii huomaamatta silmäluomiin, kahvi maistuu öljyltä ja kaikki ruuat tuhkalta ja on ylitsepääsemättömän vaikea saada kiskottua itseänsä edes ovesta ulos. Pakko mennä kuitenkin, kotiin on moni kuollut ja ulkona on kuitenkin helpompi hengittää. Vaikka se "ulkona" tässä tapauksessa tarkoittaakin yleensä kapakkaa.
Minä valmistun kohta, Maisteri, ei se kuulosta vielä miltään. Kahden viikon päästä ehkä kuulostaa, tai ehkä kesällä, jos silloin ei enää maistu tuhka ja pää paina hartioita kipeään lysyyn. Onnistumista enemmän valmistumiseen liittyy mielikuvia pakosta ja kahleista, tylsistä päivistä ja viranomaisten kontrollista. Työelämä. Hyi helvetti, sanaparinakin jo oksennusreaktiota herättävä hirvitys. Miksi helvetissä haluaisin töihin, kun herääminenkin käy jo päivän työstä. Viisi päivää viikossa, yhdeksästä viiteen, viikonloppu kotona ja maanantaina takasin. Missä vapaus, missä palkinto itsensä myymisestä, missä on kaiken tarkoitus? Koko kuva tuntuu niin ankealta, että tarttis vissii kaljan kouraan selvitäkseen ees koko ajatuksesta.
Olutta tekisikin mieli, keväällä alkaa yleensä sellainen ralli päivien pidetessä ja mielen madaltuessa, että kun siitä havahtuu kesäkuussa hereille, huomaan parin kuukauden kadonneen mustaan aukkoon. Yritän kuitenkin himmata vielä, rantarata houkuttaa mutta käännän kuuron korvani sille. Sen sijaan makustelen sitä Maisteria, ja keitän uuden pannun öljyistä kahvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti